Jenkkakahvat

Vaikka
polkkatukkaiset perheenäidit Opeleissaan
hirvittävät minua

olen silti iloinen,
etten tälläkään kertaa
pakkaa muuttolaatikoihin
vain omia tavaroitani.

Sain otteen
Elämän takinliepeestä

Tarrasin kovaa
ja pääsin samaan vauhtiin
Nopeus huimaa
kun pitkästä aikaa etenee

Iholla tuoksuu hiki ja
hiekkapöly
Jalkoja, päätä särkee

Itkettävä onnentunne
poraa rintaan pehmeän kolon

Yllättäen, yleisellä paikalla
toinen kaappaa syliinsä.
Haluaa näyttää kaikille,
tämä nainen on minun.

Samalla hetkellä
syttyy himo.
Kestävä, pehmeä, oikein.

Haluaa olla toisen naaras. 

Naapurin ikkunassa kissa
Maaliskuinen vajentunut hanki
Puiden oksat ohutta tussin viivaa

Aika pysähtyy vain maaliskuussa
Mikään ympäristössä ei viesti muutoksesta,
ei kiirehdi

Ainoa hetki unohtua tuijottamaan
naapurin kissaa ikkunassa. 

 

Parisuhdekriisi.
8 vuotta hautonut katkeruus
ei päästä irti.

Olen kyvytön
ratkaisemaan tätä.

Olen pelkuri,
olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten.

Aikaa valuu hukkaan.

Ei mulla käynyt mielessäkään,
että joku voi katkeroitua niin syvästi
sellaisesta.
Silmitön tunne silmissä.

Typerä olin kun luulin,
että meillä naksahtaisi, yhtäaikaa,
että oltaisiin synkassa niinkuin muut.

Miten jatkaa,
kun mikään reitti ei ole tässä

Vain seinä.

Sydäntä ei ole riuhtaistu pois,
en tunne sitä ollenkaan, sitä vaan ei enää ole.

Rintakehän kiertää
liian ahdas toppaus.
Se tuntuu raskaalle.
En tunne omaa sydäntä.

—

Hävettää kävellä kadulla.
Itkut silmissä, valkuaiset verestä punaiset.

En osaa soittaa kellekään.
En halua sälyttää näitä ulkopuolisille.
Typerää pahottaa niidenkin mieli.

Kaikki kaupungit yhtä typeriä. 

Tätä ei paranna mitkään olosuhteet. 

Muut ovat ohittaneet jo
Ilmavirta tuntuu enää

En ymmärrä miksi minä en liiku

En halua vastata hääkutsuun
En halua ajatella
En iloitse toisten onnesta

Vain suuttumus

Heidän olisi pitänyt ymmärtää hiljentää myös
Mutta menivät ohi

Tässä seison, pysähdyksissä,
suuttuneena.

Käynnistysvaikeuksia
Kummallinen tunne irtoavasta otteesta
Tipuinko kelkasta, ei muistikuvaa

Katson touhuavia
Ei hetkauta, ei vaikutusta

Epävarma olo,
joku tärkeä tilaisuus,
olen unohtanut osallistua.

Sitten en ole kuitenkaan pahoillani
Ei kiinnosta
edes oma elämä

Vihdoinkin sataa lunta.
Tunnen kuinka samaan tahtiin
mieli hautautuu lumen alle,
laskeutuu lepoon.

En pyri mihinkään.
En tarvitse mitään.
Lumi täyttää minut.

Maassa on valkoinen harso.

Löysin vanhan muistikirjan, johon olin 12-vuotiaana kirjoittanut runon.
Runossa puhuttiin "Äiti Talvesta", joka "tulee peittelemään väsyneet lapsensa".
Tarvitsisin juuri nyt talven hiljaista kuolemaa, joka peittelesi kuin äiti väsyneet lapsensa lepoon. 

Minulla on kumman irrallinen olo. 

Lumen puute
ja vesitihku
ärsyttävät.

Teen jo surutyötä,
hyvästi lapsuuden lumiunelma.